Maailma tulessa – Euroopan kohtalonhetket ja suurten johtajien etsintä
Tässä sitä taas ollaan. Maailma liekeissä, ja Eurooppa seisoo keskellä savupilveä pohtien, kuka uskaltaisi tarttua ohjaksiin. Yhdysvallat keskittyy omiin sisäpoliittisiin taisteluihinsa, Venäjä jatkaa autoritaarista lautapeliään, ja Kiina odottaa kärsivällisesti vuoroaan. Euroopan on vihdoin otettava vastuu omasta tulevaisuudestaan – mutta kuka sen tekisi? Kuka uskaltaa puhua kovaan ääneen, kun niin moni mieluummin kuiskailee kabineteissa? Ja kaiken tämän keskellä täysin sekaisin oleva oranssi mies Atlantin takaa saattaa vetää hihastaan minkä tahansa ässän – tai pudottaa koko korttipakan lattialle.
Katsomme Saksaan, tuohon talousjättiin, joka voisi toimia manner-Euroopan johtotähtenä. Valitettavasti historia opettaa, ettei Saksassa ole viime aikoina ollut pulaa poliittisista jarrumiehistä. Uusi liittokansleri Friedrich Merz on nyt näyttämöllä, mutta onko hänestä enemmän kuin pelkkä markkinatalouden ylläpitäjä? Edeltäjänsä Olaf Scholz onnistui muistuttamaan lähinnä haaleaa teetä – lämmintä mutta täysin maustamatonta, tai kenties paremmin sanottuna: tyhjät housut, jotka heiluvat tuulessa ilman suuntaa. Nyt on siis aika selvittää, onko Merzillä selkärankaa, vai jatkaako Saksa samanlaista ”ei nyt suututeta ketään” -linjaa, joka on vienyt EU:n päätöksentekokyvyn suoraan mutavyöryyn.
Toinen vaihtoehto voisi olla Ranska, tuo vallankumouksen ja pateiden luvattu maa. Ranska on aina ollut eurooppalaisen kulttuurin kehto, mutta riittääkö siitä moraaliseksi johtajaksi? Jos historia on jotain opettanut, niin ranskalaiset kyllä sytyttävät barrikadit nopeasti, mutta miten käy, kun on aika tehdä konkreettisia päätöksiä? Presidentti Emmanuel Macron puhuu kauniisti Euroopan yhtenäisyydestä, mutta poliittiset realiteetit vetävät Ranskan aina takaisin kansallisten etujen suojaan. Ehkä olisi aika vähemmän puheita ja enemmän tekoja.
Ja sitten tulee kysymys eurooppalaisesta puolustuksesta. Se on pakko tehdä – vaihtoehtoja ei ole. Eurooppa on vuosikymmeniä tuudittautunut siihen, että joku muu hoitaa turvallisuuden, mutta nyt illuusio on murtunut. Ja koska EU:n perusluonne on mitä on, tämäkään hanke ei onnistu ilman velkarahaa. Meidän EU-parlamentaarikkomme saavat nyt tilaisuuden esiintyä tärkeinä – mutta heidän on varmistettava, että velalla rakennetaan eurooppalaista puolustusta eikä vain osteta amerikkalaisia aseita ja jätetä omia tehtaita ruostumaan. Nyt on aika nostaa Euroopan puolustusteollisuus jaloilleen ja varmistaa, että Eurooppa valmistaa itse sen, mitä sen on pakko omistaa.
Ja samalla kun Eurooppa hapuilee päätöksenteossaan, on syytä kysyä: minne kaikkialle Venäjän lonkerot jo ulottuvatkaan? Onko kyseessä vain ilmiselvät taloudelliset ja energiariippuvuudet, vai ovatko vaikuttamisen juuret syvemmällä? Poliittisissa päätöksenteoissa, median narratiiveissa, kulissien takaisissa neuvottelupöydissä? Sitä ei ehkä koskaan saada täysin selville, mutta yksi asia on varma: mitä pidempään Eurooppa empii, sitä vahvemmin Kremliin asti ulottuvat langat kiristyvät.
Euroopalla on jälleen kerran käsissään kohtalonhetket. Joko päätämme rakentaa vahvan ja itsenäisen tulevaisuuden tai jatkamme tuudittautumista siihen, että joku muu hoitaa homman puolestamme. Historia kertoo, että jälkimmäinen vaihtoehto ei yleensä pääty hyvin. Nyt on aika valita – ollaanko toimijoita vai pelkkiä sivustakatsojia?